Oma rakas supernapa opettaa lapselle myönteistä asennetta omaan kehoon

Iso miettii, onko hänen vatsansa liian suuri. Samaa kysyy moni pienen lapsen vanhempi peilin edessä. Harmillisen usein tätä aikuisen oman kehon reflektointia todistaa oma lapsi, joka oppii, etteivät kaikki kehot ole yhtä toivottuja.

Iso on henkilöhahmo Ninka Reitun kirjassa Oma rakas supernapa. Olemme lukeneet kirjaa nyt pari viikkoa kaksivuotiaan tyttäreni kanssa.

Olen pitkään pohtinut, miten voisin tukea lapseni kehollisen itsetunnon kehitystä. Kirja vastaa osaltaan tähän kysymykseen, ja tuli jäädäkseen perheemme yhteiseen lukemistoon.

Lapsellani on kirjoista vahvoja mielipiteitä, eikä ole ihan sama, mitä kirjaa iltasaduksi luetaan. Yleensä hänelle täytyy esitellä uutta kirjaa muutamankin kerran ennen kuin se alkaa kiinnostaa. Oma rakas supernapa tekee tässä poikkeuksen. Kirjan hassuttelu, omien jäsenien nimeäminen ja ihmettely voittivat kaksivuotiaan sydämen puolelleen välittömästi.

Barbie – ahdas naisen malli vai tyttökulttuurin ylistys?

Tunnustan. Leikin lapsena Barbie-nukeilla. Paljon.

Nykyään Barbie herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Nukkeen tiivistyvät ahtaat kauneusihanteet ja kulutuskulttuuri, mutta myös tyttökulttuurin ihanuus.

Barbien vaatekaappia sopii kadehtia. Lapsi voi vaihtaa nukelleen mekkoja ja korkokenkiä loputtomiin. Jos juhlat kyllästyttävät, Barbie voi huoletta jättää ne väliin. Sen sijaan Barbie voi astella ympäri pukeutumishuonettaan vaikka koko illan. Ei varmasti tule tylsää.

Juuri Barbien vaatteet ovat syöpyneet monen leikkijän mieleen niin voimakkaasti, että ne hallitsevat Barbie-muistoja vielä aikuisenakin.

Rakkautemme tyyliin kantaa usein aikuisikään saakka. Suomen tekstiili & muoti ry:n mukaan suomalainen käyttää rahaa vaatteisiin keskimäärin 860 euroa vuodessa. Tämä on alle EU:n keskiarvon, silti se kuulostaa mielestäni paljolta. Bureau of Laubour Statisticsin mukaan keskimääräinen yhdysvaltalainen kuluttaa vaatteisiin yli kaksinkertaisen summan.

Tunneteatterissa tehdään Peter Pan -näytelmää suurella sydämellä

Helsingin Työväenopiston ja Kehitysvammatuki 57 ry:n yhteistyössä toteuttama Peter Pan -näytelmä on valloittava ja lempeä esitys. Lavalla nähdään jännitystä, keijupölyä ja tanssin ja laulun riemua.

Peter Pan (Juha Salo) ja Kapteeni Koukku (Outi Kero) ottavat mittaa toisistaan Tunneteatterin esityksessä.

 

”Ryhmäläisiltä saa voimaa”

Outi Kero on vertaisryhmän vetäjä ja esittää näytelmässä Kapteeni Koukkua. ”Tämä ryhmä on energisin ryhmä, jota olen vetänyt. Saan ryhmältä voimaa.”

Kero on huomannut, että omat tunteet vaikuttavat ryhmäläisiin ja päinvastoin. “Riippuu päivästä onko vähän masentunut tai sitten vähän hermostunut. Joku on voinut pettää luottamuksen. Tällaisia asioita joudutaan välillä käymään läpi.”

Rakkaustarinasta rakkaussotaan – kirjadialogi

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ilmestyi 1978. Kirja on puhutellut lukijoita vuosikymmenestä toiseen. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ebba Witt-Brattström omisti teoksensa Vuosisadan rakkaussota Märta Tikkaselle.

Kirjat herättävät kysymyksiä siitä, miksi edes feministin perhe ei ole vapaa sukupuolirooleista, miksi eroa on helvetin katkeraa tehdä ja miten väkivaltaiseen mieheen  saattoi rakastua. Kata-Riina ja Minna keskustelivat siitä, mitä ajatuksia kirjat heissä herättivät.

Minna: Vuosisadan rakkaussota on suhdettaan perkaavan naisen ja miehen dialogi. Rakkautta ei enää ole. On vain viha ja pettymys toiseen. Taistelun lisäksi kirja kertoo ahtaista sukupuolirooleista ja väkivallasta.

 

Mies sanoi:

Jos hylkäät minut

Ylös, ulos ja satulaan – Työmatkapyöräily tuo tehoa työpäivään

Ulkoilmaa, liikuntaa ja vuodenaikojen tahdissa muuttuvia maisemia. Tästä kaikesta on mahdollisuus nauttia samalla kun pyöräilee työpaikalle. Suomen ympäristökeskuksen kansalaisbarometrin mukaan työmatkapyöräilyn suosio on kasvanut, ja työmatkoista noin 20 prosenttia tehdään pyörällä. 

Työmatkapyöräilijä asuu useimmiten pikkupaikkakunnalla
Työssäkäyvän suomalaisen työmatkan pituus on keskimäärin 12 kilometriä. Työpaikalle kuljetaan useimmiten autolla. Sillä ajetaan lyhyitäkin, jopa alle 10 kilometrin työmatkoja.

Tyypillinen työmatkapyöräilijä on 30-39-vuotias henkilö, joka asuu pikkupaikkakunnalla. Innokkuus työmatkapyöräilyyn vaihtelee paikkakunnittain. Esimerkiksi oululaiset pyöräilevät 24 prosenttia työmatkoista, Helsingissä vastaava luku on yhdeksän.

Meidän suomalaisten kannattaisi innostua hyötyliikunnasta nykyistä enemmän.

Vilkaisu sivupeiliin: sanomisen voima on myrkkyä häpeälle

Minna kirjoitti viime torstaina viisaasti kaikesta siitä häpeästä, joka ei hänelle kuulu. Eikä se kuulu minullekaan. Eikä sinulle.

Pelkään aivan järjettömästi itsestäni puhumista. Viimeisen vuoden aikana tilanne on kuitenkin muuttunut. Olen oppinut sanomaan häpeälle haista paska. Siksi jaan poikkeuksellisesti henkilökohtaisen kirjoituksen.

Minuun häpeä on juurtunut monessa elämän käänteessä: koulukiusaamisen ja aiemman huonon parisuhteen myötä.

Häpeä saa ihmisen käpertymään sisäänpäin. Se tarttuu takin helmaan kuin takiainen. Pistelee ja estää menemästä sinne missä tapahtuu. Jokuhan voi vaikka nähdä, että takin helmassani roikkuu takiaisia.

Kaikki se häpeä, joka ei minulle kuulu

Häpeä on vahvasti sidoksissa katseeseen, siihen miten muut meidät näkevät ja millaiseksi koemme itsemme. Häpeän juuret ovat syvällä varhaislapsuudessa tai jopa edellisten sukupolvien traumoissa. Halu mennä häpeää kohti on ensimmäinen askel häpeästä vapautumiseen.

”Äiti äiti, koske mua, kato mua, koske mua, ota syliin, silitä kun meet ohi, mä tarviin sua, mä tarviin sun kädet”

Ensimmäiset häpeän kokemukset syntyvät vuorovaikutustilanteissa, joissa vauva etsii äidin hyväksyvää katsetta. Jos äiti ei vastaa vauvan lähestymisyritykseen, vauva lamaantuu ja kääntää katseensa pois. Häpeä on siis reaktio hyväksyvän vuorovaikutuksen puutteeseen. Vuorovaikutuksen epäonnistuminen luo tunteen, että en ole hyväksytty enkä pohjimmiltani kelpaa tällaisena kuin olen.

Reippaan masentuneen tragedia on se, että paha olo kätkeytyy touhukkaan kuoren taakse

Psykologia ei tunne korkean toimintakyvyn masennusta omana käsitteenään. Ilmiö on silti todellinen.

Masentunut makaa sängyssä. Masentunut ei halua lähteä ulos tai nähdä ihmisiä. Kuulostaako tutulta? Monen masentuneen kohdalla tämä pitääkin paikkaansa. Käsitys ei vain tunnu tavoittavan koko kuvaa.

Henkilö voi olla ulospäin reipas ja tehokas, elämässä hyvin kiinni. Toimintakyky pysyy yllä, kun masennuksesta kärsivä pitää itsensä kiireisenä. Silti hänen sisäinen maailmansa voi olla rikki.

Olen viime aikoina jutellut ystävien kanssa masennuksesta. Törmään toistuvasti siihen, että ihmiset ympärilläni tunnistavat mistä puhun. Olo on rehellisesti sanottuna paska, mutta henkilö pinnistelee silti töiden tai opintojen kanssa.

Ainoa keskustelu, johon Facebookin Miestenhuoneella ei puututa, on naisiin kohdistuva vihamielinen puhe

Kielitoimiston sanakirjan mukaan miestenhuone tarkoittaa miesten wc:tä. Lähes 46 tuhannelle mieheksi sukupuolensa tunnustavalle miestenhuone tarkoittaa paljon enemmän.

Reilun vuoden ajan Facebookissa on toiminut ”ainoastaan miehille ja pojille suunnattu” suljettu ryhmä nimeltään Miestenhuone. Ryhmän ideana on tarjota vertaistukea ja toimia alustana stressin purkamiselle. Purkaukset kohdistuvat usein naisiin.

Miten mies määritellään?  Mikä tekee miehestä miehen?
”Perinteiseen käsitykseen miehestä liittyy vahvasti henkinen ja fyysinen vahvuus. Miehen odotetaan ottavan asiat haltuun, mies ei itke, ei pelkää ja jaksaa aina suorittaa. Miehen tulisi olla taloudellisesti itsenäinen ja elättää perhe”, kuvailee Turun yliopiston dosentti ja väkivaltatutkija Satu Lidman.