Vilkaisu sivupeiliin: sanomisen voima on myrkkyä häpeälle

Minna kirjoitti viime torstaina viisaasti kaikesta siitä häpeästä, joka ei hänelle kuulu. Eikä se kuulu minullekaan. Eikä sinulle.

Pelkään aivan järjettömästi itsestäni puhumista. Viimeisen vuoden aikana tilanne on kuitenkin muuttunut. Olen oppinut sanomaan häpeälle haista paska. Siksi jaan poikkeuksellisesti henkilökohtaisen kirjoituksen.

Minuun häpeä on juurtunut monessa elämän käänteessä: koulukiusaamisen ja aiemman huonon parisuhteen myötä.

Häpeä saa ihmisen käpertymään sisäänpäin. Se tarttuu takin helmaan kuin takiainen. Pistelee ja estää menemästä sinne missä tapahtuu. Jokuhan voi vaikka nähdä, että takin helmassani roikkuu takiaisia.

Kaikki se häpeä, joka ei minulle kuulu

Häpeä on vahvasti sidoksissa katseeseen, siihen miten muut meidät näkevät ja millaiseksi koemme itsemme. Häpeän juuret ovat syvällä varhaislapsuudessa tai jopa edellisten sukupolvien traumoissa. Halu mennä häpeää kohti on ensimmäinen askel häpeästä vapautumiseen.

”Äiti äiti, koske mua, kato mua, koske mua, ota syliin, silitä kun meet ohi, mä tarviin sua, mä tarviin sun kädet”

Ensimmäiset häpeän kokemukset syntyvät vuorovaikutustilanteissa, joissa vauva etsii äidin hyväksyvää katsetta. Jos äiti ei vastaa vauvan lähestymisyritykseen, vauva lamaantuu ja kääntää katseensa pois. Häpeä on siis reaktio hyväksyvän vuorovaikutuksen puutteeseen. Vuorovaikutuksen epäonnistuminen luo tunteen, että en ole hyväksytty enkä pohjimmiltani kelpaa tällaisena kuin olen.

Reippaan masentuneen tragedia on se, että paha olo kätkeytyy touhukkaan kuoren taakse

Psykologia ei tunne korkean toimintakyvyn masennusta omana käsitteenään. Ilmiö on silti todellinen.

Masentunut makaa sängyssä. Masentunut ei halua lähteä ulos tai nähdä ihmisiä. Kuulostaako tutulta? Monen masentuneen kohdalla tämä pitääkin paikkaansa. Käsitys ei vain tunnu tavoittavan koko kuvaa.

Henkilö voi olla ulospäin reipas ja tehokas, elämässä hyvin kiinni. Toimintakyky pysyy yllä, kun masennuksesta kärsivä pitää itsensä kiireisenä. Silti hänen sisäinen maailmansa voi olla rikki.

Olen viime aikoina jutellut ystävien kanssa masennuksesta. Törmään toistuvasti siihen, että ihmiset ympärilläni tunnistavat mistä puhun. Olo on rehellisesti sanottuna paska, mutta henkilö pinnistelee silti töiden tai opintojen kanssa.

Ainoa keskustelu, johon Facebookin Miestenhuoneella ei puututa, on naisiin kohdistuva vihamielinen puhe

Kielitoimiston sanakirjan mukaan miestenhuone tarkoittaa miesten wc:tä. Lähes 46 tuhannelle mieheksi sukupuolensa tunnustavalle miestenhuone tarkoittaa paljon enemmän.

Reilun vuoden ajan Facebookissa on toiminut ”ainoastaan miehille ja pojille suunnattu” suljettu ryhmä nimeltään Miestenhuone. Ryhmän ideana on tarjota vertaistukea ja toimia alustana stressin purkamiselle. Purkaukset kohdistuvat usein naisiin.

Miten mies määritellään?  Mikä tekee miehestä miehen?
”Perinteiseen käsitykseen miehestä liittyy vahvasti henkinen ja fyysinen vahvuus. Miehen odotetaan ottavan asiat haltuun, mies ei itke, ei pelkää ja jaksaa aina suorittaa. Miehen tulisi olla taloudellisesti itsenäinen ja elättää perhe”, kuvailee Turun yliopiston dosentti ja väkivaltatutkija Satu Lidman.

Supermuikkeli: Muusikko Ilona Korhonen ’Teen kritiikittömästi kaikkea, mikä on kivaa ja kiinnostavaa’

Supermuikkelit-juttusarjassa esitellään henkilöitä, jotka innostavat, kiinnostavat ja herättelevät.

Muikkeleiden Terhi tapasi
kansainvälisenä naistenpäivänä

runolaulaja ja kansanmuusikko Ilona Korhosen.
Musiikin monitaituri syttyy keikkailusta
ja ihailee Larin Paraskea.

 

Tänä aamuna
Heräsin kotonani Pukkilassa makuuhuoneen hämärään. Asun mieheni, kahden tyttäremme ja Jippo-koiran kanssa kirkonkylässä vuonna 1959 rakennetussa kolmikerroksisessa talossa. Täällä on aikanaan pidetty pitopalvelua ja leipomoa.

Remontoimme vastikään alimman kerroksen perheellemme ikiomaksi bistroksi, jonka sydän on iso leivinuuni. Bistro on mielipaikkamme talossa. Sinne eivät ulotu arjen kiireet tai sotkut.

Tyylikkäästi minä: Taïga Rapinat

Ranskalais-suomalainen vaatesuunnittelija ja graafisen suunnittelun opiskelija Taïga Rapinat rakastaa vaatteita, mutta ei seuraa pintamuotia. Rapinat asuu Helsingissä miesystävänsä Mikon, tyttärensä Bonnien ja poikansa Jackin kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi sekarotuista kissaa, Coco ja hännätön Maïa. Rapinat kertoi muikkeleille elämästään kahden kulttuurin välissä, omasta tyylistään ja siitä, kuinka oppi rakastamaan omaa kehoaan.

Muikkeleiden Hijabin voi sitoa monella tavalla– jutun kuvitukset ovat Taïga Rapinatin käsialaa.

 

Kolme vuotta sitten sain tietää sairastavani fibromyalgiaa ja jouduin sairauslomalle visualistin työstä. Ymmärsin, etten pystyisi jatkamaan fyysisesti vaativassa hommassa, ja jouduin miettimään elämäni uusiksi. Rakastan piirtämistä, ja hahmotan maailmaa värien ja kuvien kautta. Koen, että graafisen suunnittelun opinnot täydentävät aiempia opintojani.