Oma rakas supernapa opettaa lapselle myönteistä asennetta omaan kehoon

Iso miettii, onko hänen vatsansa liian suuri. Samaa kysyy moni pienen lapsen vanhempi peilin edessä. Harmillisen usein tätä aikuisen oman kehon reflektointia todistaa oma lapsi, joka oppii, etteivät kaikki kehot ole yhtä toivottuja.

Iso on henkilöhahmo Ninka Reitun kirjassa Oma rakas supernapa. Olemme lukeneet kirjaa nyt pari viikkoa kaksivuotiaan tyttäreni kanssa.

Olen pitkään pohtinut, miten voisin tukea lapseni kehollisen itsetunnon kehitystä. Kirja vastaa osaltaan tähän kysymykseen, ja tuli jäädäkseen perheemme yhteiseen lukemistoon.

Lapsellani on kirjoista vahvoja mielipiteitä, eikä ole ihan sama, mitä kirjaa iltasaduksi luetaan. Yleensä hänelle täytyy esitellä uutta kirjaa muutamankin kerran ennen kuin se alkaa kiinnostaa. Oma rakas supernapa tekee tässä poikkeuksen. Kirjan hassuttelu, omien jäsenien nimeäminen ja ihmettely voittivat kaksivuotiaan sydämen puolelleen välittömästi.

Kirjassa Iso ja minä (lapsi) menevät uimaan. Veden kurtistamat varpaat ja kananlihalle nouseva iho hämmästyttävät kirjan pientä päähenkilöä. Matkalla lapsi havaitsee kehon toiminnallisuuden: peppua voi pyörittää, ja sillä voi pieraista. Käsillä voi kaivaa hiekkaa, ja jaloilla voi juosta. Rinnassa taas on sydän ja masussa suolet. Ja aamun murot.

Kuinka superhienoa! Omaa taaperoani naurattaa ainakin sydämen pohjasta, kun nostelemme varpaita yhdessä kirjan henkilöiden kanssa ja nostamme paitaa näyttävään navan paljastukseen. Se kirjassa onkin ehkä parasta, että se tarjoaa pohjan vanhemman ja lapsen keskustelulle, kehon tutkimiselle sekä sen hienouden ja hauskuuden havaitsemiselle.

 

Mietin, että monia tärkeitä asioita ihmisestä ei todellakaan nähnyt päällepäin. Ihmisen sisään mahtui vaikka mitä.

Oma rakas supernapa

 

Keho on kirjassa toiminnallinen, ja mikä tärkeintä, se on myös moninainen. Kirjassa on kehoja joka lähtöön. On ruskeita ja valkoisia kehoja, punaisia, kiharoita ja sinisiä hiuksia. On kulmikkaita, pitkiä ja pyöreitä kehoja. Kehoja on kaikenlaisia, eikä päällepäin voi päätellä niistä aivan kaikkea.

Yhtä asiaa kehojen moninaisuudessa jäin kuitenkin kaipaamaan. Kirjassa ei ollut yhtään kehoa, jolta olisi puuttunut liikuntakyky, raaja tai joka olisi jollain tapaa poikkeavan muotoinen. Kaikki vammat eivät tietenkään näy ulos päin, ja vanhemmalla on mahdollisuus keskustella kirjaa lukiessa myös siitä, ettei kehon ulkoinen pystyvyys kerro kehon paremmuudesta. Vammaisuudesta puhuminen jää kuitenkin täysin kirjaa lukevan vanhemman omaan harkintaan.

Oma rakas supernapa on kirja, jonka ilo tarttuu myös lapseen. Meillä raikuu makuuhuoneessa iltaisin tämän tästä, ”äiti, lue minulle napakilla!” Ja samalla kun aikuinen lukee yhdessä lapsen kanssa, saattaa hän joutua punnitsemaan omaakin suhtautumistaan kehoon. Oppiihan kirjan hahmo Isokin, että hänen iso mahansa on halittava ja juuri hyvä sellaisenaan. Jos lapsi samalla oppii kannustamaan toisia, kuten kirjan päähenkilö, on varmasti joku tavoite saavutettu. Toiselle ihmiselle voi hyvin sanoa, että olet juuri hyvä tuollaisena kuin olet.

 

Ninka Reittu : Oma rakas supernapa, 2018, Otava

Teksti ja pääkuva: Katriina Ojala

Kirjan kansikuva: Otava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *