Vilkaisu sivupeiliin: sanomisen voima on myrkkyä häpeälle

Minna kirjoitti viime torstaina viisaasti kaikesta siitä häpeästä, joka ei hänelle kuulu. Eikä se kuulu minullekaan. Eikä sinulle.

Pelkään aivan järjettömästi itsestäni puhumista. Viimeisen vuoden aikana tilanne on kuitenkin muuttunut. Olen oppinut sanomaan häpeälle haista paska. Siksi jaan poikkeuksellisesti henkilökohtaisen kirjoituksen.

Minuun häpeä on juurtunut monessa elämän käänteessä: koulukiusaamisen ja aiemman huonon parisuhteen myötä.

Häpeä saa ihmisen käpertymään sisäänpäin. Se tarttuu takin helmaan kuin takiainen. Pistelee ja estää menemästä sinne missä tapahtuu. Jokuhan voi vaikka nähdä, että takin helmassani roikkuu takiaisia.

Se, että käsitys kauneudesta on ahdas, aiheuttaa myös häpeää. Joskus nuorempana vaihdoin vaatteet niin monta kertaa ennen ulos lähtöä, että lopulta ei kannattanut lähteä enää ollenkaan. Vielä nykyäänkin peilistä katsoo kotona ihan hyvän näköinen tyyppi takaisin, mutta päästyäni ihmisten ilmoille tilannekuva kääntyy päälaelleen.

Uskomus omasta vääränlaisuudesta saa tulkitsemaan tilanteen kuin tilanteen itselle epäsuosiollisella tavalla.

Häpeän vuoksi olen usein ollut hiljaa: ei kannata puhua, koska ihmiset ympärilläsi ovat paremmin koulutettuja.

−Sinulla ei voi olla mitään sellaista sanottavaa, joka kiinnostaisi heitä, puhuu häpeä.

Koulussa minua neuvottiin olemaan hiljaa, koska kiusaajat lopettavat, jos heitä ei huomioi. Voin kertoa, että tuo neuvo ei toimi. Jos sinun lastasi joskus kiusataan, ainoa vähääkään järjellinen neuvo on: pidä puoliasi.

 

Häpeällä on ääretön määrä ilmenemismuotoja. Se on taitava vihollinen, mutta sillä on yksi heikkous. Ääneen lausuttu inhimillisyys karkottaa häpeän. Sanomisen voima on sille liikaa.

 

Viime aikoina etenkin feministit ovat kunnostautuneet häpeästä puhumisessa. Rosa Meriläinen ja Saara Särmä ovat puhuneet kehtaamisen puolesta. Feministinen ajatushautomo Hattu järjestää kehtaamiskouluja, joissa häpeälle annetaan korville.

En ole itse käynyt kehtaamiskoulussa, mutta olen oppinut häpeän karkottamista lukemalla ja kuuntelemalla muita.

Ystäväni Taija Roiha jakaa usein Facebookissa kokemuksiaan tilanteista, joissa on hävettänyt. Taijan päivityksissä on voimaannuttavaa se, että hän taistelee häpeää vastaan.

Taija saa suunsa auki. Vaikka pelottaisi niin, että kädet tärisevät.

Aloitin journalismin opiskelun vuosi sitten. Uusien opiskelijatovereiden kohtaaminen jännitti. Tietenkin. Julkisen kehtaamiskeskustelun kannustamana uskaltauduin mainitsemaan muutamalle uudelle tuttavuudelle, että jännittää.

Välitön vastaus oli SAMAISTUMINEN.

−Koko ajan pelottaa, että paljastuu, etten tiedä mitään. Se taisi olla Muikkeleiden Terhi, joka näin totesi.

Sen jälkeen uskaltauduin sanomaan yhä useammin ääneen ajatuksia omasta keskeneräisyydestä, taitamattomuudesta ja epävarmuudesta.

Huomasin, että häpeä on yhteinen.

Huomasin, että häpeä ei kahlinnut minua enää.

Kirjassaan Anna Mennä! Opas hauskempaan elämään Meriläinen ja Särmä puhuvat verrokkinaisista ja kannustamisen tärkeydestä. Verrokiksi käy henkilö, jonka toiminta inspiroi.

Meriläinen kuuluu omiin verrokkeihini. Koen usein häpeää siitä, että olen äänekäs, häsellän tai innostun liikaa. Olen joskus kuullut olevani päsmäri. Rosa raivaa äänekkäällä ja värikkäällä toiminnallaan minullekin tilaa olla.

Olen oppinut myös nauramaan omille mokilleni. Taannoin julkaisin viimeisimmän Muikkelit-juttuni väärän profiilin alle. Korjatessani sitä rikoin jutun FB-postauksen linkin. Hävetti.

Riensin nolona selittämään asiaa muille toimituksen jäsenillemme. Samalla pahoittelin, että en varmaan koskaan pääse tällaisista tyhmistä virheistä eroon, koska olenhan sentään megaluokan häsläri.

−Ei haittaa! Mitä et voi peittää, sitä korosta, tuumasi viisas Terhimme.

Edelleen omat virheeni saattavat hävettää niin, että silmissä sumenee ja itkettää. Ero on siinä, että enää en anna sen estää itseäni toimimasta.

Omille virheille nauraminen on helpompaa, kun mukana nauraa joukko turvallisia ja tärkeitä ystäviä. Jotta virheille voi nauraa yhdessä, pitää uskaltaa olla epätäydellinen.

Sanomisen voima on myrkkyä häpeälle. Se kutistaa häpeän ja vie siltä voiman.

 

Teksti: Katriina Ojala

Kuva: Minna Laukkonen

Kuvan maalaus on Malminkartanon juna-asemalta. Emme tiedä, kuka teoksen on tehnyt. Jos sitä tiedät, vinkkaa meille. Kreditoimme taiteilijan mielellämme.

Lukusuosituksia:

Saara Särmä neuvoo, miten kehtaat enemmän. https://www.hs.fi/nyt/art-2000002868191.html

Stressitohtori: häpeä kukistetaan puhumalla siitä. http://blogit.kauneusjaterveys.fi/stressitohtori/hapean-tunne-kasittely/

Lapsen kasvattaminen häpeällä on julmaa. https://riikkariihonen.com/2018/02/18/hapeakasvatus-on-julmaa-ala-tee-sita/

Podcast:

Omaa luokkaa, osa 6: eniten hävettää kaikki  https://soundcloud.com/omaaluokkaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *