Kaikki se häpeä, joka ei minulle kuulu

Häpeä on vahvasti sidoksissa katseeseen, siihen miten muut meidät näkevät ja millaiseksi koemme itsemme. Häpeän juuret ovat syvällä varhaislapsuudessa tai jopa edellisten sukupolvien traumoissa. Halu mennä häpeää kohti on ensimmäinen askel häpeästä vapautumiseen.

”Äiti äiti, koske mua, kato mua, koske mua, ota syliin, silitä kun meet ohi, mä tarviin sua, mä tarviin sun kädet”

Ensimmäiset häpeän kokemukset syntyvät vuorovaikutustilanteissa, joissa vauva etsii äidin hyväksyvää katsetta. Jos äiti ei vastaa vauvan lähestymisyritykseen, vauva lamaantuu ja kääntää katseensa pois. Häpeä on siis reaktio hyväksyvän vuorovaikutuksen puutteeseen. Vuorovaikutuksen epäonnistuminen luo tunteen, että en ole hyväksytty enkä pohjimmiltani kelpaa tällaisena kuin olen.

Häpeää on vaikea tunnistaa, vaikka siitä nykyään onneksi jo puhutaan. Häpeää nimitetään usein virheellisesti syyllisyydeksi. Sitä se ei ole, vaikka tunteena syyllisyyttä muistuttaakin. Syyllisyys koskee aina tekoa, psyykkistä tai konkreettista, mutta häpeä koskee ihmistä itseään.

Syyllisyyden tunne auttaa meitä korjaamaan tekojamme ja toimimaan eettisesti toisten ihmisten kanssa. Häpeä taas on vaikeampi tila kuin syyllisyys. Siinä emme häpeää mitään yksittäistä tekoa vaan itseämme. Ihminen kokee häpeässään olevansa jollakin selittämättömällä tavalla vääränlainen ja haluaa piiloutua. Tästä syystä häpeä eristää ihmisen itsestään ja toisista.

”Silitetty vielä lämmin paita, miltä se tuntuu vetää pään yli, pehmeeltä, lämpimältä, tuoksuvalta, miltä se tuntu iholla. Siinä oli sun rakkautta. Se oli viesti tosiäidiltä sun sisästäs äiti. Siinä oli sun rakkauspölyä äiti.”

Häpeä on kaikkialla läsnä ja siksi sen olemassaoloa ei tule ajatelleeksi. Virheellisesti luullaan, että tässä ajassa häpeää ei enää olisi eikä siitä kärsitä. Päinvastoin. Häpeämättömyys, pöyhistely, suorittaminen ja erinomaisuuden tavoittelu voivat kaikki olla keinoja, joilla ihminen pyrkii suojautumaan häpeältä.

”Sä opetit mulle, että mulle saa tehä vähän mitä vaan, mutta mä en saa tehdä mitään muille. Sä opetit, et kun mä mokaan, mua saa rangaista. Että sit mä otan opikseni ja säästän teidät häpeeltä. Mut siinä mä vaan jäin kantamaan sitä teidän häpeetä.”

Taakkasiirtymä on psykoanalyytikko Martti Siiralan kehittämä termi. Taakkasiirtymät ovat ongelmia, tunnetiloja ja traumoja, joita ei ole koskaan käsitelty. Nämä perheen, suvun tai koko yhteiskunnan sanattomat dynamiikat siirtyvät hiljaisesti sukupolvelta toiselle, koska niitä on vaikea kohdata. Lapsi kasvaa häpeään, ja lopulta siitä muodostuu sisäinen identiteetti.

Terapeutti, teologi ja kirjailija Tommy Hellsten puhuu häpeäidentiteetistä. Häpeä on hänen mukaansa rakkaudettomuuden meihin jättämä jälki. Tuo jälki saa meidät luomaan itsestämme mahdollisimman positiivisen kuvan. Eläessään positiivisen roolinsa kautta ihminen voi ajautua tekemään liikaa töitä, auttamaan toisia pakonomaisesti tai olemaan korostetun kiltti ja mukautuvainen. Luomiemme roolien kautta pystymme kohtaamaan toiset ihmiset vain pintatasolla.

”Sit jotain huokoista, pehmeetä, huokosta ja pehmeetä uskaltautuu esiin, näkyviin mussa mun silmille. Nostoja ylös. Kädet nostaa. Sormet pyyhkii poskia. Hymyä. Sähän hymyilit äiti mulle paljon, ku mä olin vauva.”

Henkisen kasvun ohjaaja Kaisa Peltolan mukaan häpeä on kuin virusohjelmisto, joka peittää alleen todelliset tunteet ja aidon minuuden. Halu mennä häpeää kohti on ensimmäinen askel häpeästä vapautumiseen.

Peltolan järjestämissä Häpeän alkemia -työpajoissa työskennellään kokemuksellisin ja kehollisin keinoin. Työpajaan osallistujaa autetaan paikallistamaan oman häpeän syntyä ja tutustumaan häpeän mekanismeihin.

Työpajatyöskentelyssä ryhmän tuki on tärkeää. Kun uskaltaa raottaa sisintään luottamuksellisessa ilmapiirissä, saattaa parhaimmillaan huomata, että ei ole yksin häpeän tunteidensa kanssa. Toisen ihmisen hyväksyvä läsnäolo ja katsekontakti poistaa häpeän luomaa erillisyyden tunnetta.

Katse tai sen puute voi nöyryyttää ja aiheuttaa häpeää, mutta se voi myös eheyttää. Eheyttävä katse saa meidät tulemaan näkyväksi itsellemme ja muille aidommalla tavalla. Tommy Hellstenin sanoin: häpeän vastalääke on rakkaus.

Sitaatit: Marjo Niemen romaani Kaikkien menetysten äiti

Kirjoituksen muut lähteet:
Tommy Hellstenin kirjat Saat sen mistä luovut ja Lähelle on pitkä matka, Kaisa Peltolan kaisapeltola.fi-sivusto ja terveyskirjasto.fi:n artikkeli “Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana”

Kuva: Minna Laukkonen
(Eyes, Salla Ikonen, Malminkartanon juna-asema)

2 thoughts on “Kaikki se häpeä, joka ei minulle kuulu”

  1. Mahtava teksti, joka tarttee toisen ja ehkä kolmannenkin lukemisen saadakseen siitä kaiken loksahtamaan paikoilleen – siis märehdittävää riittää ♥😃

    1. Kiitos Birgit! Mukava kuulla, että teksti herätti sinussa mietteitä. Koska häpeä on mielestämme tärkeä ja ajaton aihe, jatkamme häpeäteeman käsittelyä vielä huomenna toisen tekstin voimin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *