Avainsana-arkisto: häpeä

Vilkaisu sivupeiliin: sanomisen voima on myrkkyä häpeälle

Minna kirjoitti viime torstaina viisaasti kaikesta siitä häpeästä, joka ei hänelle kuulu. Eikä se kuulu minullekaan. Eikä sinulle.

Pelkään aivan järjettömästi itsestäni puhumista. Viimeisen vuoden aikana tilanne on kuitenkin muuttunut. Olen oppinut sanomaan häpeälle haista paska. Siksi jaan poikkeuksellisesti henkilökohtaisen kirjoituksen.

Minuun häpeä on juurtunut monessa elämän käänteessä: koulukiusaamisen ja aiemman huonon parisuhteen myötä.

Häpeä saa ihmisen käpertymään sisäänpäin. Se tarttuu takin helmaan kuin takiainen. Pistelee ja estää menemästä sinne missä tapahtuu. Jokuhan voi vaikka nähdä, että takin helmassani roikkuu takiaisia.

Kaikki se häpeä, joka ei minulle kuulu

Häpeä on vahvasti sidoksissa katseeseen, siihen miten muut meidät näkevät ja millaiseksi koemme itsemme. Häpeän juuret ovat syvällä varhaislapsuudessa tai jopa edellisten sukupolvien traumoissa. Halu mennä häpeää kohti on ensimmäinen askel häpeästä vapautumiseen.

”Äiti äiti, koske mua, kato mua, koske mua, ota syliin, silitä kun meet ohi, mä tarviin sua, mä tarviin sun kädet”

Ensimmäiset häpeän kokemukset syntyvät vuorovaikutustilanteissa, joissa vauva etsii äidin hyväksyvää katsetta. Jos äiti ei vastaa vauvan lähestymisyritykseen, vauva lamaantuu ja kääntää katseensa pois. Häpeä on siis reaktio hyväksyvän vuorovaikutuksen puutteeseen. Vuorovaikutuksen epäonnistuminen luo tunteen, että en ole hyväksytty enkä pohjimmiltani kelpaa tällaisena kuin olen.