A n a t o m i a
(muinaiskreikan sanasta ἀνατομή, anatomía ’leikkaus’)
tarkoittaa elävien organismien muotoa
ja rakennetta sekä kehon osien suhdetta toisiinsa.
‘Kukaan ihminen ei ole saari’, totesi englantilainen kirjailija John Donne 1700-luvulla. Ystävyydelle on mahdotonta suorittaa täydellistä analyysia, mutta John Donne pääsi määritelmässään mielestäni lähelle ydintä. Samalla hän tiesi jo kauan sitten sen, mitä nykytutkimustulokset kertovat; yksinäisyys sairastuttaa.
Ystävyyttä tutkitaan muun muassa sosiologian, sosiaalipsykologian, antropologian ja filosofian menetelmin. Ystävyyssuhteista on esitetty useita tieteellisiä teorioita, kuten esimerkiksi sosiaalinen vaihtoteoria, pääomateoria ja kiintymyssuhdeteoria. Olen sekä tietoisesti että tietämättäni nojannut näihin kaikkiin kolmeen teoriaan solmiessani ystävyyssuhteita. Heittäisin teoreettiseen keitokseen kuitenkin vielä hyppysellisen kemiaa – sitä jotakin, joka saa ihmisen kurottautumaan toista kohti, ottamaan riskin ja avaamaan elämänsä toiselle häpeänkin uhalla.
Minulla on väittämä: Lapset, jotka kasvavat perheessään ainokaisina, valitsevat usein ystävikseen ainoita lapsia tai niitä, joiden ikäero sisarukseen on suuri. Väittämäni on täysin subjektiivinen ja perustuu ystävyyssuhteisiin, joita olen solminut ainoan lapsen elämässäni vuosien varrella. Olen myös sitä mieltä, että etenkin me ainoat lapset etsimme elämässämme ystävistä heimoa, jonkinlaista ei-biologista perhettä.
Löysin ensimmäisen ei-biologisen sisarusparveni nelivuotiaana länsivantaalaisesta kerrostalolähiöstä 1970-luvun lopulla.
Me pihalaiset muodostimme alati liikkeessä olevan lapsilauman. Keinuimme pihakeinuissa tuntitolkulla tulematta pahoinvoiviksi. Leikimme kirkonrottaa, piilosta ja kymmentä tikkua laudalla. Sunnuntaiaamuisin haimme lähikerrostalon pyhäkoulusta kalatarroja ja liimailimme niitä keräilypahveihimme. Me juoksimme ja hypimme, kunnes otsatukkamme sojottivat hiestä pystyssä.
Erityisen ylpeitä olimme omakeksimästä pihaleikistä nimeltä ‘Suklaapuuro’, jossa kierrettiin leikkimökkiä ja huudettiin suklaapuuroa. En muista enempää leikin logiikasta, mutta muistan tunteen, joka syntyi yhteisöön kuulumisesta. Pihalla oli koko maailma, ja sen muutamaan hehtaariin mahtui minun heimoni.
Tämä kaikki päättyi hyvin dramaattisesti kun olin viisi. Vanhemmilleni vajaan neljän kilometrin muutto uuteen omakotitaloon oli helppo nakki. Minun puolestani olisimme voineet muuttaa samoin tein vaikka Australiaan. Muuttopäivänä syksyllä vuonna 1979 istuimme isäni kanssa muuttoauton hytissä, ja pidin sylissäni saniaista. En halunnut muuttaa. Kuulin, kuinka joku huusi pihalla “suklaapuuro!” Mitä pidempään ihminen elää, sitä enemmän hän alkaa arvostaa pitkäaikaisia ystäviä. Heille ei tarvitse aina alkaa selittää alusta asti kaikkia omaan elämään liittyviä käännekohtia. Tai vaikka vain sitä, että ei kykene syömään kananmunaa kylmänä. Pitkäaikaiset ystävyyssuhteet ovat niitä, joihin ei vaikuta aika tai välimatka. Keskustelu alkaa aina sujuvasti siitä, mihin se jäi viimeksi, vaikka aikaa edellisestä kohtaamisesta olisi kulunut pitkäänkin.
Tähänastisen elämäni pitkäaikaisimman ystäväni kohtasin kymmenvuotiaana. Kun Marjo astui luokkamme ovesta sisään, jokin minussa huusi ‘bingo!’. Ystävyytemme on kokenut haasteita vuosien varrella, mutta kuminauhan tavoin me olemme aina ponnahtaneet takaisin toistemme luo. Tällä hetkellä elämme molemmat ruuhkavuosia, mutta vaalimme erityisellä lämmöllä tapaamisiamme, joissa itku ja nauru vuorottelevat. Ainoan lapsen ystävyyshierarkiani ylimmälle asteikolle rankkaan kummiuden: Jos minulle tapahtuisi jotakin kuolettavaa, kummeilla tulisi olemaan iso rooli lasteni elämässä. Kaksi ystävääni ovat tällaisia kummiystäviä.
Ystävyyssuhteemme on kehittynyt pikku hiljaa sellaiseksi, että olemme ikään kuin sanattomasti päättäneet olla sukulaisia. Olemme kahlanneet läpi useat häät, hautajaiset, ristiäiset ja ylioppilasjuhlat. Kun olemme vuorostamme perustaneet omat perheemme, olemme luoneet yhdessä uusia traditioita ja perhejuhlia. Eräässä näistä juhlista jouduin selvittämään omalle tuolloin seitsemänvuotiaalle kuopukselleni, että kummiperheiden lapset eivät ole hänen serkkujaan. Mutta samaan hengenvetoon lisäsin, että he melkein ovat, eikä se sitäpaitsi ole niin tarkkaa. Kummiystävien kanssa olen saanut korvaavia kokemuksia puuttuvista sisaruksista. Ajattelen, että yhteydenpidossa heidän kanssaan on jotain sisarussuhteellista. Jokapäiväinen WhatsApp-viestiketjumme saattaa näyttää esimerkiksi tältä:
-Kamala, miten pimeää! Ja meidän pesukone naksuu itsekseen.
-Niin on! Ja kamalaa, kun mietin viime yön, että mun isä saattaa kuolla kohta. Sehän on jo tosi vanha! Mullahan on aina ollut isä, miltä elämä näyttää sitten kun sitä ei oo?!
-Niinpä. Mä ajattelin mehustaa tänään kaikki vihannekset jääkaapista. Kyl me selvitään sun isästä. Tai siis siitä, kun se joskus kuolee. Ystävyyden anatomiaa on, että elävien organismien tavoin me hengitämme, kasvamme ja kehitymme toisiimme liittyneinä. Ystävät opettavat meitä kuuntelemaan ja tulemaan kuulluiksi. Heidän kanssaan opimme näkemään ja tulemaan nähdyiksi.
Ja jos olemme niin onnekkaita, että saamme elää ystävyyttä hamaan vanhuuteen saakka, muistin pettäminenkään ei haittaa. Kuten ystäväni totesi minulle: Sitten voimme ystävystyä alusta uudestaan!
Kuva: Terhi Harper
Edit: lisätty kuvatiedot 08.02.2018 klo 19.07