Vuoden pimein ajanjakso on käsillä. Meidän taloudessamme sen lähestymisen huomaa siitä, että parisuhteessamme
alamme keskustella valaistuksesta, minä ja mies.
Joka vuosi halu paeta pimeyttä tuntuu tulevan minulle hiukan aikaisemmin kuin edellisvuonna. Kun hämärän varjo alkaa lokakuun lopussa venyä iltapäivän tuntien ylle, on keksittävä jotakin. On kehitettävä tunnelmaa – on loihdittava valaistus.
Kitkutan eteenpäin pari viikkoa lisäämällä valaisimien määrää kotimme sisätiloissa.
Olohuoneen nurkkaan ilmestyy pöytälamppu, jonka valossa voi pitkittää nautinnollisesti kirjan lukemista. Keittiön tasolle olen löytänyt kirpputorilta viisikymmentä senttiä maksavan, seinän harmaaseen sävyyn sulautuvan pikkuruisen valaisimen. Sen ansiosta voin piipahtaa jääkaapilla iltamyöhään ilman, että minun tarvitsee sytyttää kaiken paljastavaa loisteputkivaloa.
Mies murahtelee, että valaisimien yhteensä kuluttama sähkön määrä pakottaa hänet joka kuukausi tekemään vähintään kaksi tuntia ylimääräistä laskutustyötä.
Lisääntynyt tunnelmavalaistus johtaa miehen mukaan myös aikaavieviin sammutusoperaatioihin ja loputtomiin valokatkaisijoiden napsutteluihin, mistä hän vannoo vielä joku päivä saavansa jännetupentulehduksen. Peukaloon.
En tiennyt, että sellainen on mahdollista. Että tunnelmavalaistus voisi tuottaa kärsimystä ihmiskehossa.
Yritän olla hyvä ihminen enkä mikään sähköntuhlaaja, mutta marraskuun alussa en saata enää pidätellä itseäni valosarjoilta. Ohjaudun autopilotilla kuin jonkin suvustani kumpuavan ydinmuiston pakottamana kohti varastohuoneen nurkassa olevaa kaappia.
Oven taakse on kätkettynä kuutiotonneittain sälää ja roipetta: Hehkulamppuja, rumia postikortteja, joulukoristeita, saumamaalia ja sen sellaista – mitä nyt ihminen tarvitsee.
Kätilöin kaapista ulos varmalla otteella kaksi jouluvalosarjaa, joita en kutsu vielä tässä vaiheessa vuotta niiden todellisella nimellä.
Mies on aina ollut sitä mieltä, että valoja pitäisi alkaa viritellä ympäristöön aikaisintaan joulukuun puolivälissä. Ensimmäisinä avioliittovuosina systeemi toimi, mutta sitten aloin lipsua. En kestänyt pimeyttä. Siksi keksin jouluvaloille myyvemmän peitenimen: kaamosvalosarja.
Kuten joka vuosi, seison tänäkin vuonna kaapin äärellä ja ähkin. Valosarjoissa on johtoa kilometritolkulla. Vaikka olen mielestäni kerinyt ne siistiin nippuun vain noin kymmenen kuukautta sitten, johdot ovat lisäksi tuhannen umpisolmussa. “Kärsivällisyys palkitaan”, hoen itselleni samalla kun selvitän johtokimppua.
Ja niin vain lopussa seisoo kiitos. Noin tunnin ja vartin kuluttua olen kieputtanut yläkerran parvekkeen kaiteen täyteen valaistukseen ja pukenut takapihalla seisovan tuijan valohuntuun. Koko puu näyttää tuikkivan, kun tuuli heiluttaa sen oksia. Pysähdyn sormet kohmeessa katselemaan näkyä, ja olen haltioissani: pimeyteeni on tullut valoa!
Miehen mielestä tuijan pukemisessa tuikkivaan asuun marraskuun alussa ei ole juurikaan haltioitumisen aihetta eikä varsinkaan järkeä. “Rakkaani”, hän sanoo, “Takapihan jouluvalot eivät näy sisälle laisinkaan, ellemme varta vasten seiso katselemassa niitä varastohuoneen ikkunasta.”
Hänen mukaansa ainoa taho, joka todennäköisesti ilahtuu minun kaamosvaloistani, on sähköyhtiömme sekä lentäjät, joiden on helppo suorittaa laskeutuminen pimeässä läheiselle Helsinki-Vantaan lentokentälle.
Vasta-argumenttina maalaan miehelle kuvaa siitä, kuinka me pariskuntana voimme jakaa valoa ympäristöömme. Kaamosvalosarjaan puetun tuijan ansiosta voimme ilahduttaa ohikulkijoita, kun he rämpivät lenkkipolulla pimeässä jokailtaisilla koiranpissatuskävelyillään.
Huomautan lisäksi heikolla äänellä, että parvekekaiteeseen kieputetut valot voi helposti napsauttaa pois päältä sisätilassa sijaitsevasta valokatkaisijasta.
Kumpikin meistä tietää, että unohdan valot päälle takuuvarmasti, ympärivuorokautisesti.
Mies toteaa keskustelumme päätteeksi, että meidän marraskuiset jouluvalomme symboloivat kaikkia hänen pitkän parisuhteemme aikana tekemiään kompromisseja yhteensä. Tämän jälkeen hän lähtee yläkertaan katsomaan Master Chef-ohjelmaa, jossa “kukaan ei onnistuisi tunnelmavalaistuksessa kokkaamaan yhtään mitään”.
Pohdin parisuhdettamme hetken valaistuksen näkökulmasta. Käsitän, että en ole naimisissa valosarjaihmisen kanssa. Mutta hän on silti minun ihmiseni.
Ehkä voisin tehdä jonkinlaisen kompromissin. Jättää muutaman tunnelmaa luovan pikkuvalaisimen sytyttämättä olohuoneessa, eteishallissa ja koiran nurkkauksessa. Ehkä voisin sytyttää kaamosvalosarjani ainoastaan joka toinen ilta, joulukuuhun asti. Sen jälkeen saan revetä liitoksistani kaikessa rauhassa.
Sinä iltana istumme vierekkäin olohuoneen sohvalla hämärässä, ja katsomme Netflix-alkuperäissarjaa. Parvekkeella on pilkkopimeää. Keittiöstä sen sijaan kuultaa olohuoneeseen puhtaan valkoista loisteputkivaloa. Olohuoneen pöydälle olen sytyttänyt pikkuriikkisen led-kynttilän.
Ihan tunnelman vuoksi.
Kuuntele juttu podcastina: