Vilkaisu sivupeiliin: Teatteri Jurkan Kikka Fan Club

Miksi meillä on niin valtava tarve määritellä muita ihmisiä? Miksi niin helposti pistämme ihmiset erilaisiin laatikoihin? Miksi meidän on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä moninaisuutta? Miksi emme voi hyväksyä, että samassa ihmisessä on monenlaisia, myös keskenään ristiriitaisia osia?

Kävin keskiviikkona katsomassa Laura Gustafssonin käsikirjoittaman ja Sini Pesosen ohjaaman Kikka Fan Club- esityksen Teatteri Jurkassa. Esitys oli loppuunmyyty.

Ensimmäinen muistoni Kikasta on Mä haluun viihdyttää -video. Se esitettiin jossain musiikkiohjelmassa. Vuosi oli varmaankin 1989. Videolla Kikka oli ruskettunut ja hänellä oli päällään lyhyt pinkki toppi ja minihame. Huulet olivat vaaleanpunaiset.

Viehätyin Kikasta heti. Hän oli rohkea, seksikäs ja kutkuttava. Olisin halunnut olla kuin Kikka. Näyttää samalta kuin Kikka.

Äitini mielestä hän oli ihan kamala – huono naisen malli. Aloin siihen aikaan kiinnostua myös feminismistä ja koin, ettei Kikka sopinut myöskään feministiseksi roolimalliksi. Olisi pitänyt olla kovaääninen poikatyttö. Yhdeksänkymmentäluvun feminismi ihaili vielä maskuliinista ja miehekkäitä piirteitä omaavia naisia — tai ainakin koin näin.

Kikkaa piti siis ihailla salaa.

Nimiroolin tulkitsi herkästi ja vahvasti Pia Andersson. Hän tavoitti Kikan eleet ja olemuksen yrittämättä olla liioitellusti samankaltainen. Jurkan intiimissä tilassa esitys tuli iholle.

Näytelmä oli lyhyt ja tiivis. Väliajan jälkeen tarina ei lähtenyt lentoon samalla tavalla kuin ensimmäisessä näytöksessä. Tapasimme Kikan ennen suosiota, suosion huipulla ja juuri kuoleman jälkeen. Näytelmän edetessä kuulimme hänen laulujaan. Myös osa repliikeistä oli laulettuja, mikä tuntui välillä puuduttavalta.

Puvustus valloitti pastellin sävyillä ja paljeteilla. Tuunattu farkkutakki toimitti minut suoraan 90-luvulle. Pukujen parasta antia edusti hopeisista paljeteista ja valkoisesta pallokuvioisesta organzasta valmistettu haalari, jollaisessa laulaja häikäisi ja ärsytti vuoden 1990 Syksyn Sävelessä.

Kikka joutui jatkuvasti selittelemään omaa imagoaan ja ulkonäköään. Suomalaiseen musiikkikenttään hän oli liian näyttävä, liian seksikäs. Vaikka Kikka oli opiskellut laulua, hänen laulutaitojaan ei arvostettu. Koska hän oli kaunis, hän oli varmasti tyhmä. Kikkaa oli helppo syyttää siitä, että hän oli korea kuori vailla sisältöä.

Kikka haluttiin nähdä tuotteena. Laulajan omien sanojen mukaan, se, mikä näkyi yleisölle, oli kuitenkin aitoa. Yksi aito osa hänestä.

Kuva: Marko Mäkinen / Teatteri Jurkka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *